Missä vaiheessa hyvästä parisuhteesta
tuli huono? Miten määritellään, että nyt olet hyvässä parisuhteessa ja
nyt olet huonossa sellaisessa?
Yhden asian tiedän, huonompaan suuntaan on menty.
Periaatteessahan kaiken pitäisi olla hyvin. On talo, on autot, on työtä. Rahaakin on, ainakin niin, että pärjää. Mutta, onko onnea? onko rakkautta? onko iloa? onko tyytyväisyyttä?
Ei taida olla. Ja se taitaa olla sen huonon parisuhteen määritelmä.
Voiko tämä vielä iloksi muuttua? Onko intoa yrittää muuttaa iloksi?
Ainahan meillä on ollut omat riitamme, mutta ne ovat olleet pieniä ja yli on menty. Nyt jotain näyttää tulleen väliin niin, että riitaisaa aikaa on ollut viimeiset pari kuukautta vai puoli vuotta vai vuosi vai montakin? En enää edes muista milloin olemme nauraneet yhdessä. Milloin olemme olleet samalla kannalla edes yhdestä asiasta? Olemme kuin sotaviholliset. Jos toinen sanoo toista, niin toinen on aina eri mieltä.
En usko mieheni pettäneen minua, se ei olisi hänen kaltaistaan (no eipä tietenkään, ne kuuluisat viimeiset sanat) eivätkä mitkään merkit ilmassa viittaa sellaiseen. Ilmassa olevat merkit viittaavat vain huonoon ilmapiiriin. Onnettomiin ihmisiin. Itse en ole miestäni pettänyt, eikä ole ollut edes mielessä.
Mies ei puhu, ei tietenkään. Vaikka kysyn, niin tiuskii vaan. Enää en pysty edes kysymään. Miksi en pysty kysymään? En tiedä.
Nyt pitäisi olla ilon aikaa. Tämän hetkistä tilannetta olemme odottaneet elämässämme jo kauan. Minun tilanne työelämässä alkaa stabilisoitua ja miehenkin työilmapiiri on miehen toivomusten kaltainen. Mikä on mennyt pieleen?
Ehkä tämä on lopun alkua, tiedä en. Sen tiedän, että jotain on tehtävä, on otettava askelia suuntaan tai toiseen. Ei kai tällaista epävarmuutta, epätietoisuutta, epäelämää jaksa mieskään. Mutta milloin mies aikoo ottaa ratkaisevan askeleen ja puhua minulle? En tiedä, voi olla että minun on otettava se askel ensin, tai muuten olen loppuelämäni nykyisessä tilaneessa.
Yhden asian tiedän, huonompaan suuntaan on menty.
Periaatteessahan kaiken pitäisi olla hyvin. On talo, on autot, on työtä. Rahaakin on, ainakin niin, että pärjää. Mutta, onko onnea? onko rakkautta? onko iloa? onko tyytyväisyyttä?
Ei taida olla. Ja se taitaa olla sen huonon parisuhteen määritelmä.
Voiko tämä vielä iloksi muuttua? Onko intoa yrittää muuttaa iloksi?
Ainahan meillä on ollut omat riitamme, mutta ne ovat olleet pieniä ja yli on menty. Nyt jotain näyttää tulleen väliin niin, että riitaisaa aikaa on ollut viimeiset pari kuukautta vai puoli vuotta vai vuosi vai montakin? En enää edes muista milloin olemme nauraneet yhdessä. Milloin olemme olleet samalla kannalla edes yhdestä asiasta? Olemme kuin sotaviholliset. Jos toinen sanoo toista, niin toinen on aina eri mieltä.
En usko mieheni pettäneen minua, se ei olisi hänen kaltaistaan (no eipä tietenkään, ne kuuluisat viimeiset sanat) eivätkä mitkään merkit ilmassa viittaa sellaiseen. Ilmassa olevat merkit viittaavat vain huonoon ilmapiiriin. Onnettomiin ihmisiin. Itse en ole miestäni pettänyt, eikä ole ollut edes mielessä.
Mies ei puhu, ei tietenkään. Vaikka kysyn, niin tiuskii vaan. Enää en pysty edes kysymään. Miksi en pysty kysymään? En tiedä.
Nyt pitäisi olla ilon aikaa. Tämän hetkistä tilannetta olemme odottaneet elämässämme jo kauan. Minun tilanne työelämässä alkaa stabilisoitua ja miehenkin työilmapiiri on miehen toivomusten kaltainen. Mikä on mennyt pieleen?
Ehkä tämä on lopun alkua, tiedä en. Sen tiedän, että jotain on tehtävä, on otettava askelia suuntaan tai toiseen. Ei kai tällaista epävarmuutta, epätietoisuutta, epäelämää jaksa mieskään. Mutta milloin mies aikoo ottaa ratkaisevan askeleen ja puhua minulle? En tiedä, voi olla että minun on otettava se askel ensin, tai muuten olen loppuelämäni nykyisessä tilaneessa.
